Inhi­mil­li­nen ääni, vir­tuoo­si­mai­nen soi­tin

Ykkös­viu­lis­ti ja vuo­rot­te­le­va kon­sert­ti­mes­ta­ri (vs) Heli Unta­ma­la tuli osak­si Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ria 2000-luvun alku­puo­lel­la. Lap­peen­ran­nas­ta kotoi­sin ole­va Unta­ma­la asui Sak­sas­sa, kun sai kut­sun Joen­suu­hun koe­soit­toon. Hän ei kui­ten­kaan asu Joen­suus­sa vaan käy Kuo­pios­ta käsin töis­sä.

Kuo­pios­sa asu­mi­nen ja töis­sä käy­mi­nen Joen­suus­sa vaa­tii jär­jes­te­ly­jä. Onnek­si Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­rin trum­pe­tin äänen­joh­ta­ja Kyös­ti Varis asuu myös Kuo­pios­sa ja kak­sik­ko kul­kee mat­kat yhdes­sä.

– Kon­sert­ti­päi­vät ovat pit­kiä. Kes­kel­lä päi­vää har­joi­tus­ten ja kon­ser­tin välis­sä on toki aikaa, mut­ta minä ja Kyös­ti emme voi läh­teä kotiin hui­laa­maan kuten muut lähem­pä­nä asu­vat. Me hen­gai­lem­me Care­lia-salil­la ole­vis­sa läm­piö­ti­lois­sa, ker­too Heli rutii­neis­taan.

Bril­jant­ti ja vir­tuoo­si­mai­nen soi­tin

Kuten monet muut­kin muusi­kot, Heli on aloit­ta­nut soit­ta­mi­sen nuo­re­na.  Viu­lu soit­ti­me­na oli van­hem­pien toi­ve, kun Heli meni 9‑vuotiaana musiik­ki­luo­kal­le.

– Muis­taak­se­ni oli­sin halun­nut vali­ta hui­lun, mut­ta myö­hem­min olen ollut aja­tel­lut, että onnek­si minul­le valit­tiin viu­lu, muusik­ko tote­aa.

Kuin­ka hän kuvai­lee soi­tin­taan soi­tin­taan?

– Jousi­soit­ti­mien ääni on inhi­mil­li­nen. Se kuvai­lee ihmi­sen puhe­ään­tä ja vivah­de­kir­jo on laa­ja. Viu­lu on myös hyvin bril­jant­ti ja vir­tuoo­si­mai­nen soi­tin. Viu­luil­le kir­joi­te­taan pal­jon kai­ken­lais­ta musiik­kia ja teok­sis­sa viu­lun osal­ta tapah­tuu todel­la pal­jon.

Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa on kuusi I viu­lua, vii­si II viu­lua ja nel­jä alt­to­viu­lua. Mik­si viu­lu­ja on niin pal­jon orkes­te­ris­sa?

– Viu­lus­ta ei läh­de niin pal­jon ään­tä kuin esi­mer­kik­si oboes­ta. Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa on oikeas­taan aika vähän viu­lu­ja. Mie­les­tä­ni viu­lu­ja voi­si olla yksi ”pult­ti” enem­män, sil­loin reper­tu­aa­rim­me kas­vai­si.

Pult­ti ei täs­sä yhtey­des­sä tar­koi­ta metal­lis­ta mötik­kää vaan kah­den soit­ta­jan muo­dos­ta­maa istu­ma­pa­ria. Kat­so­mos­ta käsin näyt­tää, että kon­sert­ti­kat­tauk­ses­sa pul­tit ja soit­ta­jat ovat var­sin lähek­käin ja että ryt­mik­kääs­ti samaan tah­tiin liik­ku­vat jouset hipo­vat vie­reis­tä soit­ta­jaa. (Tosin koro­na-aika­na soit­ta­jat soit­ta­vat omas­ta nuot­ti­te­li­nees­tään tur­va­vä­lit huo­mioi­den.)

– Mie­les­tä­ni meil­lä on ihan väl­jää. Olen ollut Sak­sas­sa oop­pe­ran orkes­te­ris­sa töis­sä ja soi­tim­me mon­tus­sa. Siel­lä oli todel­la ahdas­ta. Wag­ne­rin oop­pe­ras­sa oli 16 ykkös­viu­lua. Sil­loin jous­ta ei mah­tu­nut vetä­mään pääs­tä pää­hän ja piti varoa, ettei osu mihin­kään.

Myö­hem­min olen ollut aja­tel­lut, että onnek­si minul­le valit­tiin viu­lu.

Saan tava­ta monen­lai­sia per­soo­nia

Ammat­ti­muusi­kol­la sin­fo­niaor­kes­te­ris­sa pitää olla hyvä kes­kit­ty­mis­ky­ky sekä kär­si­väl­li­syyt­tä. Työ vaa­tii pit­kä­jän­tei­syyt­tä, kos­ka kaik­kea hio­taan vii­mei­seen asti. Ja itsen­sä kans­sa hio­mis­ta voi jat­kaa aina ja loput­to­miin. Heli­kin tun­nus­taa aset­ta­van­sa itsel­leen kor­kean vaa­ti­mus­ta­son.

– Jokai­nen työ­viik­ko on eri­lai­nen. Työ on myös todel­la mie­len­kiin­tois­ta, sil­lä sii­nä saa tava­ta eri­lai­sia kapel­li­mes­ta­rei­ta ja solis­te­ja. Heil­tä oppii pal­jon. Olen huo­mioi­nut, että musii­kil­li­ses­ti kiin­nos­ta­vim­mat ja yli­pää­tään mie­les­tä­ni upeim­mat muusi­kot ovat usein myös nii­tä nöy­rim­piä ja sym­paat­ti­sim­pia. Iha­nia ihmi­siä, tote­aa Heli.

Hän muis­te­lee läm­möl­lä, kun sai soit­taa Mik­ko Franc­kin joh­dos­sa.

– Hänen joh­ta­mi­ses­taan sai kai­ken infor­maa­tion irti. Oli­si hie­noa soit­taa hänen kans­saan uudes­taan. Lisäk­si Olli Mus­to­nen kevään 2019 kon­ser­tis­sa oli elä­myk­se­nä hie­no. Hän joh­ti mei­tä tai­ta­vas­ti. Hänen ele­kie­len­sä on usko­mat­to­man infor­ma­tii­vi­nen ja koko viik­ko hänen kans­saan oli ins­pi­roi­va. Myös Dalia Sta­sevs­kan joh­dol­la soit­ta­mi­nen on ollut mie­leen­pai­nu­va koke­mus, Heli heh­kut­taa.

I viu­lis­tin työ on var­si­nais­ta tii­mi­työ­tä, sil­lä kaik­kien pitää soit­taa aivan samaa tis­mal­leen saman­ai­kai­ses­ti ja samal­la taval­la kuin äänen­joh­ta­ja.

– Se on kuri­na­lais­ta työ­tä, mut­ta ei mie­les­tä­ni han­ka­laa, sil­lä olen har­joi­tel­lut sitä koko ikä­ni. Kaik­kien viu­lis­tien pitää sopeu­tua ryh­mään. Viu­lis­tin työ on yhdis­tel­mä kuun­te­le­mis­ta ja kat­so­mis­ta, lii­ket­tä ja rea­goin­tia. Jos esi­mer­kik­si kapel­li­mes­ta­ri tekee lyön­ti­vir­heen, mei­dän pitää rea­goi­da sala­man­no­peas­ti. Moni­mut­kai­nen kom­bi­naa­tio, kuvai­lee Heli työ­tään.

Viu­lis­tin työ on yhdis­tel­mä kuun­te­le­mis­ta ja kat­so­mis­ta, lii­ket­tä ja rea­goin­tia.

Muusik­ko on nai­mi­sis­sa työn­sä kans­sa

Muusi­kon työ ei ole help­poa, sen alle­kir­joit­taa Heli­kin. Musiik­ki on elä­män­ta­pa.

– Meil­lä ei käy­tän­nös­sä ole iki­nä vapaa­ta. Minä har­joit­te­len myös vii­kon­lop­pui­sin. Tämän työn kans­sa on nai­mi­sis­sa. Kuor­mi­tus­ta on välil­lä pal­jon ja sekä krop­pa että mie­li väsy­vät. Työl­le vas­ta­pai­noa antaa per­he. Lisäk­si se, että asun Kuo­pios­sa asti antaa minul­le fyy­sis­tä etäi­syyt­tä työyh­tei­söön.

Heli pitää muusik­ko­na lii­kun­taa tär­keä­nä. Hän har­ras­taa moni­puo­li­ses­ti lii­kun­ta­la­je­ja ja huo­leh­tii myös hen­ki­ses­tä jak­sa­mi­ses­taan.

– Nuk­ku­mi­nen on tär­ke­ää. Yri­tän pitää huol­ta, että nukun tar­peek­si.

Hän on onne­kas, sil­lä han­ka­la ja epäer­go­no­mi­nen soit­toa­sen­to ei ole aiheut­ta­nut lihas­jän­ni­tys­tä suu­rem­pia ongel­mia.

– Minul­la on ehkä viu­lis­tik­si sovel­tu­va fysiik­ka. Toki minun täy­tyy sil­ti huo­leh­tia itses­tä­ni. Ja pitää balans­si har­joit­te­lun ja levon välil­lä kun­nos­sa.