Viulun viehättävä ääni sai Juha Ikosen aloittamaan viulunsoiton lapsena. Ensimmäisen soittimensa hän sai vaariltaan ja musiikin saloihin johdatteli isä.
– Viisivuotiaana kuulin Helsingin kaupunginorkesterin entisen konserttimestarin soittavan äitienpäivänä ja se jäi mieleeni. Viulunsoitto oli vaikuttavaa ja halusin ryhtyä soittamaan itsekin, Ikonen muistelee.
– Kun ryhdyin pyytämään vanhemmiltani viulua, he eivät suostuneet, vaan ajattelivat viulun jäävän nurkkaan pölyyntymään. Vaarini sitten hankki minulle viulun ja siitä se lähti. En mennyt heti soittotunneille, vaan isäni soitti kitaraa ja oli sitä kautta musiikin kanssa tekemisissä, joten hän antoi minulle opastuksen alkuun. Sen jälkeen menin yksityistunneille, hän jatkaa.
Matka orkesterimuusikoksi ei ollut itsestään selvää, vaan Ikonen ajatteli aluksi, että hänestä täytyy tulla solisti.
– Urani kääntyi kuitenkin orkesterimuusikon työhön, mikä on hienoa. Ja viulussa ääni on edelleen parasta, Ikonen vahvistaa.
Vanhempani ajattelivat viulun jäävän nurkkaan pölyyntymään.
Yhteistyö takaa hienon soinnin
Sibelius-Akatemiassa kouluttautumisen, Amerikassa stipendiaattina toimimisen ja Sveitsissä viulunsoiton opiskelemisen jälkeen Juha Ikonen sai I viulistin paikan Turun filharmonisesta orkesterista. Kun Joensuun orkesteria laajennettiin ja konserttimestarin paikka oli auki vuonna 1986, Ikonen haki ja sai paikan.
– Joensuu oli silloin kehittyvä yliopistokaupunki. Täällä oli aika paljon töissä kollegoitani, joita olin Sibelius-Akatemiassa opiskellessani tavannut – se oli mukavaa, hän kertoo.
– Toimin konserttimestarina 22 vuotta ja vuonna 2008 siirryin l viulun äänenjohtajaksi. Nykyään pääasiassa varmistan, että oma stemma toimii ja muuten olen periaatteessa rivisoittaja.
Konserttimestarina toimiessani huolehdin myös jousituksista, ja jos tulee semmoinen tilanne, että jompikumpi tai molemmat nykyisistä konserttimestareista joutuu olemaan poissa, hoidan roolin, sanoo Ikonen.
Joensuun kaupunginorkesterin viulukokoonpanoon kuuluu I viulun lisäksi II viulu sekä alttoviulu. I viulu ei pärjää ilman II viulua eikä toisinpäin, vaan viulut täydentävät toisiaan.
– I viululla on klassisessa musiikissa monesti melodiat ja se soi aina korkeammalta, ylemmästä oktaavista. II viululla taas soitetaan säestyskuvioita ja väliääniä alempaa, mikä voi olla haastavaa, Ikonen kertoo.
– I viulu onkin vaativuuden puolesta oikeastaan kiitollisempi kuin II viulu, hän toteaa.
Juuri orkesterissa soittamisen myötä olen oppinut harjoittelemaan ja harjoitteluni on kehittynyt.
Harjoitus tekee mestarin
Vaikka Juha Ikosella on pitkältä ajalta kokemusta orkesterimuusikkona toimimisesta, täytyy ohjelmistoja silti harjoitella. Viikoittain vaihtuva uusi ohjelma täytyy oppia soittamaan nopeassa aikataulussa.
– Sanotaan näin, että klassisen perusohjelmiston eteen ei enää niin hirveästi joudu työtä tekemään, mutta nyt kun olemme viime vuosina soittaneet aika paljon moderniakin musiikkia, vaatii ihan uusi materiaali tietenkin enemmän työtä, täsmentää Ikonen.
– Itse asiassa juuri orkesterissa soittamisen myötä olen oppinut harjoittelemaan ja harjoitteluni on kehittynyt, sillä opiskeluaikana ei ollut samanlaista painetta ja silloin saattoi harjoitella jotain turhaankin. On ollut hyvä, että aivoja on pitänyt vaivata ymmärtääkseen, miten jonkun kohdan saa menemään sujuvasti.
Harjoittelemisen lisäksi orkesterissa soittaminen on Ikosen mukaan opettanut hänelle yhteissoittoa ja taitoa kuunnella toisia. Mutta minkälaiset konserttiesiintymiset ovat jääneet viulistille mieleen?
– Koronan aiheuttaman pitkän ammattipuolen soittotauon takia emme voineet hetkeen esiintyä, joten tämän syksyn ensimmäinen konsertti, jossa soitimme Ludwig van Beethovenia oli hieno kokemus, Ikonen miettii.
– Mieleeni ovat jääneet myös ne konsertit, joissa on ollut mukana huippusolisti, kuten sellisti Natalia Gutman tai Berliinin Filharmonikkojen konserttimestari Leon Spierer, joiden kanssa olen konserttimestarina päässyt soittamaan sooloa. Tällaisia hienoja kokemuksia on useita, hän sanoo.
