Tämä työ ei ole liu­ku­hih­na­työ­tä

Ammat­ti­muusik­ko­na Vaa­sas­sa vuo­si­na 1992–93, pit­kiä sijai­suuk­sia muun muas­sa Radion sin­fo­niaor­kes­te­ris­sa ja Suo­men Kan­sal­li­soop­pe­ran orkes­te­ris­sa, kah­dek­san vuot­ta Savon­lin­nan oop­pe­ra­juh­lien orkes­te­ris­sa, työ­ko­ke­mus­ta Hel­sin­gin kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­ta ja Tapio­la Sin­fo­nie­tas­ta. Koke­mus­ta Pet­ri Val­liuk­sel­la riit­tää. Ensi syk­sy­nä hänel­lä tulee 17 vuot­ta täy­teen Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa.

Kun Liek­sas­ta kotoi­sin ole­va Pet­ri Val­lius meni lap­se­na Pie­li­sen Kar­ja­lan musiik­kio­pis­toon, hän ei vie­lä tien­nyt, että kla­ri­ne­tis­ta tuli­si hänen soit­ti­men­sa.

–Musiik­ki­kou­lus­sa ei ollut sii­hen aikaan har­mo­ni­kan ope­tus­ta, mikä oli­si ollut van­hem­pie­ni toi­vo­ma soi­tin. Ryh­dyin reh­to­ri Erk­ki Eske­li­sen suo­si­tuk­ses­ta ja innoit­ta­ma­na 9‑vuotiaana soit­ta­maan kla­ri­net­tia. Hän ker­toi, että puhal­li­nor­kes­te­ris­sa on pulaa kla­ri­ne­tin soit­ta­jis­ta. En ollut kos­kaan edes näh­nyt kyseis­tä soi­tin­ta. En tie­dä näki­kö Erk­ki, että minä sovin juu­ri kla­ri­ne­tin soit­ta­jak­si. Monet muut jou­tui­vat kokei­le­maan use­aa eri soi­tin­ta, ennen kun se oikea löy­tyi. Minul­le kla­ri­net­ti tun­tui heti omal­ta. Sii­nä kävi hyvä tuu­ri.

Pet­ri Val­lius kuvai­lee soi­tin­taan ilmai­su­ky­kyi­sek­si.

– Kla­ri­net­ti on hie­no instru­ment­ti. Sil­lä pys­tyy hyö­dyn­tä­mään erit­täin laa­jaa voi­mak­kuus- ja sävys­kaa­laa. Äänia­la on myös hyvin laa­ja. Kla­ri­net­ti tai­puu orkes­te­ri­soit­ti­mek­si, jazziin, solis­ti­soit­ti­mek­si… Orkes­te­ri on täyn­nä hie­no­ja soit­ti­mia, ja kla­ri­net­ti täy­den­tää koko­nai­suut­ta.

Viu­luun ja moneen muu­hun soit­ti­meen ver­rat­tu­na kla­ri­net­ti on hyvin ergo­no­mi­nen soi­tin. Esi­mer­kik­si työ­asen­toon ei tule tois­puo­lei­suut­ta muu­ta kuin käsien kor­keus­suun­tai­ses­ta asen­nos­ta ja soit­toa­sen­to on suo­ra.

– Kla­ri­ne­tis­sa on myös se hyvä puo­li, että tuo­tet­tu ääni läh­tee itses­tä pois­päin eikä esi­mer­kik­si soi oman kor­van vie­res­sä kuten viu­lus­sa.

Minul­le kla­ri­net­ti tun­tui heti omal­ta. Sii­nä kävi hyvä tuu­ri.

Sali­ban­dyn paris­sa kla­ri­ne­tin soit­to unoh­tuu

Musiik­kio­pis­ton jäl­keen tie vei Pet­ri Val­liuk­sen Sibe­lius Aka­te­mi­aan Hel­sin­kiin.

– Aka­te­mian opin­to­jen aika­na tuli kier­ret­tyä pal­jon koe­soi­tois­sa ja etsit­tyä omaa paik­kaa. Joen­suus­sa oli toi­mi auki ja ajat­te­lin, että oli­si hyvä pääs­tä lähel­le koti­seu­tu­ja pysy­väm­min. Minul­la kävi hyvä tuu­ri, kun sain pai­kan. Syk­sy 2003 jän­ni­tet­tiin vai­mon työl­lis­ty­mis­tä. Meil­lä oli vie­lä asun­to Hel­sin­gis­sä sii­nä vai­hees­sa. Pala­set lok­sah­ti­vat onnek­si pai­koil­leen ja vai­mo­ni sai vaki­tui­sen työ­pai­kan Joen­suus­ta puo­li vuot­ta myö­hem­min.

Paris­kun­nan vakiin­tues­sa Joen­suu­hun per­hee­seen syn­tyi kak­sos­po­jat, mikä muut­ti muusi­kon elä­män arvo­jär­jes­tys­tä.

– Per­he­syis­tä jät­täy­dyin pois esi­mer­kik­si myös Savon­lin­nan oop­pe­ra­juh­lien orkes­te­ris­ta, jos­sa soi­tin kah­dek­san vuot­ta. Kak­sos­poi­kien myö­tä töi­tä oli koto­na­kin ihan riit­tä­väs­ti. Yksi kuu­ma kesä pyö­ri­tel­tiin oop­pe­ra­juh­lil­la kym­me­nen kuu­kau­den ikäis­ten vau­vo­jen kans­sa ja se riit­ti. Töi­den pää­tyt­tyä kes­kiyöl­lä oli haas­teel­lis­ta herä­tä aikai­sin aamul­la väsy­nee­nä poi­kia syöt­tä­mään, ker­too Pet­ri, vaik­ka tapah­tu­mat jo nyt vuo­sien jäl­keen vähän hymyi­lyt­tä­vät.

Kak­sos­po­jat täyt­tä­vät syk­syl­lä 2020 jo 15 vuot­ta.

– Nyt voi­si jo taas läh­teä vaik­ka veres­te­le­mään muis­to­ja Savon­lin­naan, Val­lius tuu­maa.

Pojat har­ras­ta­vat sali­ban­dyä ja har­ras­tus on imais­sut myös isän muka­naan.

– Olin val­men­nus­hom­mas­sa muka­na kuusi vuot­ta. On tär­ke­ää, että on työn hen­ki­sel­le kuor­mi­tuk­sel­le myös vas­ta­pai­noa. Sali­ban­dyn paris­sa kla­ri­ne­tin soit­to unoh­tuu. Olen aktii­vi­ses­ti muka­na seu­ran kehi­tys­työs­sä, ja toi­min Jos­ba Junio­rei­den joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja­na.

Lisäk­si vas­ta­pai­noa ammat­ti­muusi­kon työl­le Pet­ril­le antaa tal­vi­sin hiih­to.

– Hel­sin­gin vuo­sien jäl­keen hiih­to­ki­pi­nä alkoi uudel­leen Joen­suus­sa. Kesäi­sin lenk­kei­len. Oma­ko­ti­ta­los­sa riit­tää myös piha­töi­tä ja sitä kaut­ta hyö­ty­lii­kun­taa tulee itses­tään.

”Pit­kän kon­ser­tin jäl­keen olo on eufo­ri­nen”

Kel­lo­na­jal­li­ses­ti kat­sot­tu­na muusi­kon työ­päi­vä vai­kut­taa lyhyel­tä. Työ­hön sisäl­tyy kui­ten­kin pal­jon muu­ta­kin.

– Työ on inten­sii­vis­tä. Sii­nä jou­tuu koko ajan lait­ta­maan itsen­sä peliin. Kun on vai­keam­paa soi­tet­ta­vaa, niin työ­päi­vän jäl­keen on ihan rät­ti­vä­sy­nyt. Myös kor­vat väsy­vät, jos soi­te­taan isol­la volyy­mil­lä har­joi­tuk­sis­sa.

Muusi­kon työ on siis kulut­ta­vaa. Mut­ta on sii­nä pal­jon muu­ta­kin Pet­ri Val­liuk­sen mukaan.

– Pit­kän kon­ser­tin tai oop­pe­ran jäl­keen oloa voi­si kuvail­la jopa eufo­ri­sek­si. Aivan kuin oli­si juos­sut mara­to­nin. Kon­ser­tit ovat pal­kit­se­via.

Pet­ri Val­lius jak­saa kuun­nel­la myös koto­naan musiik­kia, vaik­ka­kin sil­loin kai­ut­ti­mis­ta soi enem­män viih­teel­li­nen ja kevyt musiik­ki.

– Klas­sis­ta en juu­ri­kaan vapaa-ajal­la kuun­te­le. Sil­loin iskee nimit­täin mones­ti ammat­ti­tau­ti ja musiik­kia kuun­te­lee lii­an ammat­ti­mai­ses­ti, löy­tää vir­hei­tä ja alkaa kri­ti­soi­da.

Itsen­sä kri­ti­soin­nis­sa Val­lius on oppi­nut ole­maan armol­li­sem­pi kuin nuo­re­na.

– Työ­hön osaa jo suh­tau­tua armol­li­sem­min. Toki iki­nä se ei ole liu­ku­hih­na­työ­tä. Olen oppi­nut pitä­mään työ- ja koti­asiat eril­lään ja lomat lomi­na. Opis­ke­luai­koi­na tuli huo­no oma­tun­to, jos ei koko ajan tree­nan­nut soit­toa hur­jan pal­jon. Nuo­re­na omis­tau­duin musii­kil­le enem­män. Onnek­si perus­työ tuli teh­tyä nuo­re­na hyvin, niin nyt pys­tyy hie­man ulos­mit­taa­maan sitä työ­tä eli har­joit­te­lua pys­tyy jak­sot­ta­maan jär­ke­väm­min eikä tar­vit­se olla koko ajan pil­li kou­ras­sa. Toki yllä­pi­toa täy­tyy teh­dä ja ikä­kin tekee oman teh­tä­vän­sä. Van­hem­mi­ten olen huo­man­nut myös kehon­huol­lon mer­ki­tyk­sen.

Joen­suus­sa on hyvä tii­mi kasas­sa

Pit­kän uran var­rel­ta Pet­ri Val­liuk­sel­la on pal­jon muis­to­ja. Huip­pu­het­ke­nä hän mai­nit­see Jor­ma Panu­lan 70-vuo­tis­juh­lat Fin­lan­dia-talos­sa, mis­sä soit­ti var­ta vas­ten kasat­tu juh­laor­kes­te­ri. Kon­sert­tia oli vuo­rol­laan joh­ta­mas­sa Jor­man enti­siä kapel­li­mes­ta­ri­luo­kan oppi­lai­ta. Savon­lin­nan oop­pe­ra­juh­la­vuo­sil­taan Val­lius muis­te­lee läm­möl­lä Wag­ne­rin oop­pe­raa Tris­tan ja Isol­de.

– Olen aina pitä­nyt Wag­ne­ris­ta kuin hul­lu puu­ros­ta ja olen sitä pal­jon pääs­syt soit­ta­maan­kin. Pidän pal­jon myös Ric­hard Straus­sin musii­kis­ta. Lem­pi­sä­vel­tä­jiin kuu­lu­vat tie­tys­ti myös Sibe­lius sekä Niel­sen.

Kapel­li­mes­ta­rei­den koh­dal­la puhu­taan pal­jon karis­mas­ta. Mitä miel­tä Val­lius on asias­ta?

– Se tulee aika nopeas­ti esil­le, jos sitä on. Sitä on vai­kea pukea sanoik­si, mut­ta muusi­kot ais­ti­vat sen välit­tö­mäs­ti. Per­soo­na ja ele­kie­li koko­nai­suu­te­na vai­kut­ta­vat karis­maan oleel­li­ses­ti. Minul­la on ollut kun­nia soit­taa usei­den karis­maat­tis­ten kapel­li­mes­ta­rei­den joh­dol­la. Näis­tä mai­nit­ta­koon mm. Paa­vo Berglund, Esa-Pek­ka Salo­nen, Leif Segers­tam, Juk­ka-Pek­ka Saras­te, Saka­ri Ora­mo ja Kent Naga­no.

– On hie­noa, että meil­le tuli nuo­ri lah­jak­kuus Eero Leh­ti­mä­ki tai­teel­li­seen joh­toon Joen­suun kau­pun­gi­nor­kes­te­riin. Se on todel­la posi­tii­vis­ta. Sen ver­ran, mitä olen kon­sert­te­ja soit­ta­nut Eeron kans­sa, niin uskal­lan sanoa, että meil­le tulee hie­not vuo­det yhdes­sä. Sii­hen kun vie­lä lisä­tään part­ne­rit Min­na Pen­so­la ja Iiro Ran­ta­la! Meil­lä on hyvä tii­mi kasas­sa.

Sen ver­ran, mitä olen kon­sert­te­ja soit­ta­nut Eeron kans­sa, niin uskal­lan sanoa, että meil­le tulee hie­not vuo­det yhdes­sä.

Työ on jat­ku­vaa kehit­ty­mis­tä

Muusi­kon työ on jat­ku­vaa itsen­sä kehit­tä­mis­tä. Val­lius­kin ker­too otta­van­sa itsel­leen pie­niä tee­mo­ja, joi­hin kes­kit­tää aja­tuk­sen­sa. Kehit­ty­mis­tee­ma voi olla muu­ta­kin kuin musii­kil­li­nen asia, esi­mer­kik­si niin­kin arki­nen asia kuin istu­mi­nen, sil­lä orkes­te­ri­muusi­kon työ on istu­ma­työ­tä.

– Kun kes­kit­tyy ja pyr­kii havain­noi­maan mah­dol­li­sim­man pal­jon kapel­li­mes­ta­ria ja mui­ta soit­ta­jia, huo­mio lip­suu pois hyväs­tä soit­toa­sen­nos­ta. Sil­loin mones­ti saa joi­tain lihak­sia jumiin. Pyrin välil­lä kes­kit­ty­mään myös hyvään istu­ma-asen­toon.

Orkes­te­ri­muusi­kon työ on jat­ku­vaa kehit­ty­mis­tä ja jouk­kue­pe­liä.

– Meil­lä on vah­vuuk­sia ja heik­kouk­sia. Jouk­kue on yksi­löi­den tai­toa, mut­ta myös yhteen hii­leen puhal­ta­mis­ta. Kapel­li­mes­ta­ri on val­men­ta­ja. Hei­dän täy­tyy havain­noi­da usko­mat­to­man pal­jon asioi­ta ja teh­dä nopei­ta pää­tök­siä hyvin lyhyes­sä ajas­sa. Kapu on pal­jos­ta vas­tuus­sa. Nos­tan heil­le hat­tua.

Orkes­te­ri on Val­liuk­sen koke­muk­sen mukaan kehit­ty­nyt vuo­sien mit­taan tasol­li­ses­ti. Ja hän toi­voo, että kehi­tyk­seen tulee sel­vä piik­ki lähi­vuo­si­na.

– Toi­von, että orkes­te­rim­me vii­den vuo­den pääs­tä on isom­pi. Sil­loin reper­tu­aa­rim­me oli­si laa­jem­pi. Tavoi­te on myös se, että olem­me entis­tä parem­pi ja isku­ky­kyi­sem­pi orkes­te­ri. Aina pitää aset­taa tavoit­tei­ta ja kehit­tyä kuten tähän­kin asti.